Kilpailuasiainneuvos Tom Björkroth

Julkisuudessa on kummeksuttu sitä, että pankkien ei sallita avoimesti keskustellen uumoilla tai ”ennustaa” tulevia asuntoluottojen marginaalejaan, eli signaloida toisilleen tuotteidensa katteista. Osa on arvioinut kuluttajien jopa kärsivän siitä, että pankit eivät saa kertoa, kuinka paljon arvelevat nostavansa katteitaan ensi keväänä.  Lehtien palstoilla on kiinnitetty harvinaisen vähän huomiota siihen, että marginaalien tapauksessa kyseessä ei ole pankkien vaikutusvallan ulkopuolella olevan ilmiön, kuten sään tai viitekoron, kehityksen ennustaminen. Sen sijaan kyseessä on yksi keskeinen pankkien oman päätäntävallan piirissä oleva suure, eli käytännössä se hinta, jonka pankit perivät asiakkailta asuntolainasta.

Jossain tämän verrattain pinnallisen keskustelun katvealueilla on kuitenkin kilpailulainsäädäntö, jonka tulkintaa nyt pidetään avoimen tiedonvälityksen ilonpilaajana. Unionin keskeisiin kilpailusääntöihin kuuluvan kartellikiellon  (SEUT Artiklan 101) tulkintaan löytyy apua Artiklan soveltamista koskevista suuntaviivoista. Sisältö ei jätä paljoakaan arvailujen varaan sen suhteen, miten asianomaisten tai viranomaisen tulisi signalointiin suhtautua. Suuntaviivojen kohdista 73-74 on luettavissa:

”Tietojenvaihto, jonka kohteena on hintoja tai määriä koskeva yritysten tuleva käyttäytyminen, johtaa suurella todennäköisyydellä kilpailunvastaiseen lopputulokseen. […] Sen vuoksi kilpailijoiden välinen tietojenvaihto, jonka kohteena ovat suunniteltuja tulevia hintoja tai määriä koskevat yksilöidyt tiedot, olisi katsottava sopimukseksi, jonka tarkoituksena on rajoittaa kilpailua”

Kilpailuilla markkinoilla kukaan ei välttämättä yksin uskalla nostaa hintoja, kun pelkona on asiakkaiden menettäminen kilpailijoille. Tilanne on toinen, jos viestimällä tai muulla tavalla päästään kilpailijoiden kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että kaikki ovat nostamassa hintoja.

Harva asiasta kirjoittanut on miettinyt kuluttajanäkökulmaa, ainakaan loppuun asti. On vaikea nähdä, miten asuntolainan ottamista suunnitteleva tai juuri asuntolainan nostanut perhekunta, saati pankkien välinen kilpailu hyötyy pankkien katteiden tulevaisuuden korotussuunnitelmista – varsinkaan kun näihin viesteihin ei sisälly minkäänlaista pitävää kuluttajalupausta tai viitettä siitä, että kuluttajan suosiosta haluttaisiin kilpailla.

Kannustimet yksissä tuumin ”puhumalla” lihottaa vuosittain noin 15 miljardin euron edestä nostettavien asuntolainojen marginaaleja ovat puolestaan selvemmät. Tilanteessa, jossa pankkien palkkiotasot ovat nousseet huomattavasti yleistä hintatasoa nopeammin (Talouselämä 30.8.2014), pienikin prosenttikorotus marginaaleissa tai asuntoluoton todellisessa korossa tarkoittaa merkittävää tulonsiirtoa asuntovelallisilta pankeille. Koko asuntoluottokanta on nyt noin 90 miljardia euroa.

Äkkiseltään tarkasteltuna vaikuttaa siltä, että vain harvalla pankilla on intoa katteidensa nostouumoilujen sijaan kertoa tarjoavansa asuntolainoja jatkossa tiukasti kilpaillen. Tätähän kukaan ei ole kieltänyt. Lopun kevennykseksi voisi vertausta yrittää hakea ravikilpailujen näkökulmasta. Mielestäni kilpailun kannalta kutkuttavimmat kisat nähdään silloin, kun vaikkapa viisi kahdestatoista ohjastajasta pohtii valloittavansa keulapaikan ja voittavansa lähdön tältä paikalta. Miten ravikilpailut näyttäytyisivätkään katsojalle, jos kaikki lähdön ohjastajat ilmoittaisivat peesaavansa sulassa sovussa lähdön lihavinta hevosta maaliin asti? Tilanne ilmentäisi laiskan kilpailun tilannetta. Ajatus on onneksi täysin hypoteettinen, sillä hevosurheilussa kilpailukulttuuri on syvään juurtunutta ja lisäksi rajat ovat ulkomaisille kilpailijoille auki.